Annukka ei näistä kiistoista tietänyt mitään. Hän astui kukoistavana kuin ruusu hautausmaalla hautakumpuin välillä, hartaudella kuunnellen aamukellon kaikumista tyynessä aamu-ilmassa. Omituinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla, Lehdet olivat juuri pukeuneet puihin ja kevään herttaisissa verhoissa lepäsi ihana luonto. Annukan mielen täytti kummalliset, sekaisen mielen ihastuksen tunteet. Aina vaan tuli mieleensä Jukan ystävyys ja istuminen hänen vieressään kirkkoveneessä. Nyt alkoi hän ruveta käsittämään Laukku-Pekan ja tätinsä omituisia puheita ja hänestä tuntui niin hupaiselta olla edes olevinaan, vaikkapa ei vielä olisikaan, Jukan morsian.
Ihmisiä käveli joukoissa haudalta haudalle juhlapuvuissa, valkoiset nenäliinat käärittyinä suurien virsikirjain ympärille. Annukkakin alkoi kulkea ristiltä ristille, lukien hautakirjoituksia ja virren värsyjä. Yht’äkkiä huomasi hän erillään muista pienen, valkean ristin, jossa oli vaan nimi: Emma Tuomi ja Raamatunlause: Jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu!
Tuntui siltä, kuin olisi suuri kivi taivaalta pudonnut hänen päähänsä. Hänen polvensa eivät voineet kannattaa häntä, vaan hän putosi voimatonna istumaan ruohomättäälle ja suuria kyyneleitä vieri hiekkaan hänen silmistään. Tuota ristiä ei hän muistanut ennen nähneensä. Ainakaan ei hän ollut ennen lukenut kirjoitusta siinä. Sen allako siis lepäsi Emma Tuomi, tuo keskellä kukoistustansa kuihtunut, suruun ja häpeään sortunut orpotyttö. Nyt vasta Annukka muisti, että Jukan nimi oli eroamattomasti yhdistetty Emman onnettomuuteen ja häpeään. Hänestä tuntui ikäänkuin Emma olisi haudastaan varoittanut häntä — — —
* * * * *
Kirkosta palattuaan ei Annukka mennyt enää Jukan rinnalle soutamaan, vaikka tämä houkutteli häntä.
— Mene vaan, vaikka rikasten kiusallakin! kuiskasi tätinsä. Mutta Annukka souteli isänsä rinnalla. Vastenmielisesti poikkesi hän tätinsä tuvalle eikä aikonut siellä ensinkään viipyä. Kun Annukka oli väkisinkin lähtemäisillään sieltä, toi Kaisa arkustaan kääreen, jonka levitteli juhlallisesti pöydälle. Siinä oli suuri punalaitainen silkki ja sen sisässä pienessä paperissa kultasormus. Annukka joutui hämille nähdessään ne kauniit tavarat.
— Tiedätkös, ketä varten minulla näitä on? kysyi Kaisa?
— En. Mahdotontahan minun on sitä tietää! vastasi Annukka.
— No niin, niitäpä ei joka poika jokaiselle tytölle tarjoakaan. Ne ovat sinulle aiotut. Ota ja korjaa ne!
— Mahdottomia puhutte! Kukapa minulle tuollaisia antaisi!