— No, tiedä sitten, hupakko, että Niemelän Jukka tahtoo sinua morsiamekseen ja on pyytänyt minua puhemiehekseen!
Annukka oli kuin puulla päähän lyöty. Nyt selvenivät hänelle Laukku-Pekan sanat. Nyt arvasi hän, mistä tuo tätinsä ystävyys oli kotoisin.
— En minä niitä voi ottaa! vastasi hän epäileväisesti.
— Vai et huoli! Vai katsot ylön sellaiset kihlat, jotka olen sinulle toimittanut. Enpä luullutkaan sinua noin typeräksi, että hylkäisit onnesi ja saattaisit vielä häpeään!
— Älkää olko vihainen. Arvaattehan te itsekin, etten minä voi niitä ottaa.
— Miksi et voi! Eikö tee mielesi Niemelään emännäksi? Vai tahdotko mieluummin nälkää nähdä metsätorpassa.
— En niinä aio ruveta rikasten narriksi. Vieköön kultansa ja silkkinsä muille. Minusta hän ei kuitenkaan huolisi.
— Oletkos mieletön! Tottapa hän sinut ottaisi, koska kihlatkin antaa! jatkoi Kaisa.
— Hän kyllä ne vaatisi jälleen — sitten kun olisin petetty.
— Sinä oletkin petetty! Eikä se karhunpenikka siellä naapurissa ole kaikkea järkeä päästäsi kiehtonut? Jos vähänkin ajattelisit, niin huomaisit, kuinka suuri etu se olisi, että pääsisit Niemelään emännäksi. Et tarvitseisi itse puutosta kärsiä ja voisit vielä köyhää sukulaistasikin auttaa!