— Jukka astui samassa sisään.
— Tuletpa kuin tuulen tuomana, lausui Kaisa. Kepillä toinen toisen asiaa ajaa, minkä minäkin. Koeta itse parastasi, sanoi hän hymyillen ja jätti heidän kahden kesken.
Jukka istui tytön viereen ja alkoi sovitella sanojaan. Hän sanoi jo kauvan silmäilleensä, Annukkaa sillä mielellä, että ottaisi hänet vaimokseen. Annukka kielsi hänen tekemästä pilkkaa köyhän lapsesta eikä luvannut uskoa häntä. Mutta Jukka kehui hänen kauneuttaan, hänen siivouttaan ja toimellisuuttaan ja vakuutti aikomuksensa olevan totisen. Annukka tunsi, ettei hänellä enää ollut voimaa vastustella ja oli jo vähällä ottaa silkin Jukan kädestä. Mutta kun Jukka samalla laski toisen kätensä hänen kaulallensa, tunsi hän ikäänkuin käärmeen piston kaulassaan, hypähti äkkiä ylös ja jätti tuvan, ennenkuin Jukka kerkesi häntä siitä estää. Kaisa ja Jukka jäivät ihmettelemään hänen pikaista lähtöään.
* * * * *
Eräänä kauniina aamuna laskettiin Sahin torppain eläimet ensikerran laitumelle ja Annukka kävi niitä paimentamaan. Karjaa on siellä tapana kaitsea vaan ensimäisenä ja toisena päivänä, kolmantena ne jo jätetään oman onnensa nojaan samoilemaan Tapiolan tanhuvia.
Ilosta hyppelivät lehmät ja lampaat juoksennellen ympäri peltoja ja niittyjä ja etenivät viimein Ristimäen rinteille. Muurikki puski puita, kiviä ja kantoja ja Mäyrikki kiersi ympäri Sieppiä sarviinsa tavoitellen, mutta se pahan ilkinen kerkesi aina väistää takapuolelle ja haukkui, räyskytteli sieltä. Nuoremmat elukat taas kippasivat häntä korkealla ja tömistivät pitkin ketoja, ryhtyen tuon tuostakin voimain koetuksiin keskenään. Olipa siinä urheilua! Vuonaset hyppelivät kiville ja mättäille niin varomattomasti ja hillimättömästi, että äideiltä pääsi kimakka hätähuuto — vai ilohuutoko lienee ollut? Pienokaiset siihen vastasivat vielä kimakammilla äänillään, mutta jatkoivat kuitenkin vallatonta leikkiään. Vapaudestaan ne kaikki niin iloitsivat.
Annukka istahti korkealle kivelle Ristimäen kukkulalla ja silmäili sieltä avaraa, ihanaa laaksoa, joka leveni silmäinsä edessä. Rauha ja tyyneys vallitsi kaikkialla. Eläimetkin olivat viimein, temmellettyään aikansa, laskeutuneet lounasta lepäämään paisteiselle rinteelle. Siellä ne nyt kilvassa lekottelivat, torkkuivat ja märehtiä nieputtelivat. Tarvaslampi nukkui tuolla alhaalla ja sen syvyydessä kuvastihe sinitaivas ja rannan korkeat koivut ja Sahin torpat ja koko keväinen luonto yhtä suloisena ja viehkeänä, kuin todellisuudessa. Annukka solmei seppeleen ruohoista ja lehdistä ja kiinnitti sen ristiin, katseli sitten kaukaisia seutuja, jotka näyttivät niin ihanilta hennon autereen sinisten uutimien läpi. Siellä täällä kohoili kaukaisuudessa synkkiä savupilviä palavista ohrakaskista. Hiski veisteli hirsiä tuvan takana paitahihasillaan. Tarvaskosken pauhu kuului korvesta ja kilvan helkytteli hellää ääntänsä metsän siivillinen soittokunta.
Hiski huomasi Annukan karjoineen olevan miten rinteellä. Eipä hänkään enää malttanut pysyä työssään, vaan löi kirveensä hirren päähän ja läksi astumaan Ristimäelle päin. Kävellessänsä valmisti hän suuren pajupillin, josta päästeli iloisia säveliä, kuten paimenessa on tapana. Ilosta sykähti sydämensä. Hän aikoi paljonkin puhella Annukan kanssa. Hän aikoi kysyä, mitä oli tullut heidän välilleen, kosk'eivät he enää, niinkuin ennen lapsena, saattaneet puhella toistensa kanssa. Päättipä hän suoraan kysyä, oliko siinä puheessa perää, kun sanottiin Annukan olevan Jukan morsiamen. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa — noina kevään herttaisina hetkinä heräjää niin kummallisen helliä tunteita, varsinkin tuollaisten vilpittömäin luonnonlasten sydämissä. Mutta kukkulalle päästyään huomasi hän olevan niin vaikean päästä alkuun. Hän kysyi, oliko Annukalla hauskaa, kuinka hän voi, ja muuta sellaista, tavallista, jokapäiväistä. Hän päästeli muutamia iloisia säveliä pajupillistään, taittoi pari pientä lepän oksaa, joita alkoi pureskella ja jäi neuvottomana ja surumielisenä katselemaan viehättävää paimentyttöä, joka hänelle hymyili veitikkamaisesti. Sitten alkoi hän puhutella Sieppiä, vuoli männyn latvasta sievän hierimen, jonka lahjoitti Annukalle. Sitten palasi hän jälleen työhönsä tyynen näköisenä. Mutta sydämensä sykki kiivaasti.
Annukka paimensi karjaansa laulellen ja vispilöitä valmistellen Ristimäen rinteellä. Kun hän iltapuoleen saattoi karjaa kotiin, meni hän Hiskin äidille kertomaan, mitä paimenesta kuului. Varovasti silmäili hän ympärilleen, kulkiessaan tuvan nurkan ohitse. Mutta etehiseen jalkansa astuttuaan, sai hän vettä vasten silmiään. Hiski sitä sieltä nakkasi ja lausui: Hyvää maito-onnea! Vaikka Annukka vähän kastui, huvitti se häntä kuitenkin suuresti. Eihän leikistä auta suuttua. Sellainen on tapa, että ensi päivän paimenet kastellaan. Sitten lehmät lypsävät — niin luultiin ennen. Mutta nyt harjoitetaan kastelua vaan hupaisuuden vuoksi.
* * * * *