Hiski ei ollut milläänkään, hymyili vaan ja antoi hänen ilvehtiä. Vene eteni rannasta jo hyvän matkaa ja pieni tuulen vihuri alkoi kuljettaa sitä kauemmaksi järven selälle. Sitä päätti Annukka estää ja aikoi tarttua airoihin soutaakseen takaisin rannemmalle, mutta silloin pääsi häneltä hätähuuto, sillä hän huomasi, ettei veneessä ollutkaan airoja eikä melaa. Hiski oli ne tullut nostaneeksi maalle. Hiski rauhoitti häntä ja sysäsi hänelle airon, jolla hän meloi rannalle. Hiski astui veneesen ja alkoi soudella pitkin ruohikkorantaa, mutta Annukka istui mietteissään veneen perässä, kukkakiehkura päässä. Hän oli hyvin kaunis, ihana kuin kesän haltijatar kukkasilla koristettuna. Hiski jäi lumottuna katselemaan häntä, unohtaen soutunsa. Vieno tuulen henki vei veneen Ristimäen alle, jossa he nousivat maalle. Hiski astui suoraan kukkulalle, jossa istui kivelle tuumimaan. Mutta Annukka kierteli pitkin mäen rinnettä, etsien mansikoita, joita sinne jo oli ilmestynyt. Sitten tuli hän ristin luokse ja koristi sen sillä kukkakiehkuralla, jota äsken oli päässään pitänyt.
Hiski aikoi sanoa hänelle jotakin hyvin kaunista, vaan ei tietänyt miten alkaa.
— Miksi koristelet isäni ristiä? kysyi hän viimein.
— Siksi kun sinä et osaa sitä tehdä, vastasi Annukka.
Hiski hiipi hiljaa hänen taaksensa ja sulki hänet syliinsä. Mutta liukkaana kuin ankerias pujahti Annukka pois hänen syleilyksestänsä. Hän oli saanut entisen uhkamielisyytensä jälleen ja, seisoen etäällä, kysyi hän:
— Mitä sinä mielit tehdä minulle?
— Aion syleillä sinua, kun olet niin hyvä!
— Vai sanot minua hyväksi! ilkkui hän ja alkoi juosta veneelle päin. Mutta silloin sai Hiskikin jalat allensa eikä Annukka kauas kerinnytkään, ennenkuin oli jälleen hänen sylissään ja tunsi pysyvänsä siinä.
— Hullu poika, päästätkö minut irti! huudahti hän.
— Turhaan pyrit! käsissäni on kylliksi voimaa pidellä sinua.