— Minä suutun ja huudan ja teen vaikka mitä!
— Etpä nyt voi muuta, vaan sinun täytyy istua hetkinen minun polvellani.
— Minä kantelen äidillesi, että sinä olet paha.
— Ja minä sanon isällesi, että sinä olet raivo.
— Päästä minut heti irti!
— Istu nyt vaan siinä, hyvä Annukka, ja kuule muutama vakava sana, lausui Hiski. Ja hän muistutti miten he ennen usein olivat leikitelleet siellä rinteellä, kuinka silloin oli ollut hauskaa, kun he olivat olleet talosilla, hän isäntänä ja Annukka emäntänä.
— Ja mitäpä näistä sitten? Ethän toki enää tahtone, että rupeaisimme talosille.
— Nythän minä vasta tahtoisinkin. Minä tahtoisin olla isäntänä, suostu sinä olemaan emäntänä. Rupea vaimokseni, ei ainoastaan leikin vuoksi niinkuin silloin, vaan todellisuudessa!
Sanat sattuivat raivon tytön hellimpiin tunteisin. Hän aivan masentui, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki niin rajusti, että Hiski pelästyi ja luuli tehneensä hänelle hyvin pahasti. Hän päästi tytön irti ja koki lohduttaa häntä. Annukka kuivasi kyyneleensä, kiersi kätensä Hiskin kaulaan ja kiharoinen päänsä nojasi Hiskin tukevaa rintaa vastaan.
— Minä rupean vaimoksesi! kuiskasi hän. Peipponen lähimmällä oksalla kuuli sen, kertoi uutisen laulurastaalle, joka lennellessään kertoi sen leivoselle. Tämä vuorostaan lauleli sen pääskyselle, joka lensi kotiräystäälle ja kertoi asian siskoillensa. Mutta perhot ja mehiläiset vaikenivat pihan kukkasilla, kuulivat uutisen ja kuiskailivat joka kukalle ja kukkain tuoksussa leveni tieto heidän onnestansa ihanan luonnon kaikille aloille.