Kun tämä onnen kylläisyyden ensi hetki oli ohitse ja tunteet vähän asettuneet, rupesivat he keskenään puhelemaan. Annukka silmäsi ujosti Hiskiä, joka vielä oli aivan punastunut. Hän nosti tytön jälleen polvelleen. Nyt ei heillä kiirettä ollut. Päin vastoin teki heidän mielensä viipyä siellä, missä kaikki näytti ikäänkuin iloitsevan heidän kanssansa. Annukka muisti vihdoin mansikat esiliinassaan ja kehoitti Hiskin niitä maistamaan, sillä ne olivat kesän ensimäiset tuotteet. Loput lupasi hän viedä sairaalle kummillensa. Hiski puolestansa otti povestansa mustan silkin, jonka antoi kihloiksi morsiamellensa. Silkkiä ei Annukalla ennestään ollut. Se oli siis hänestä sanomattoman kallis lahja.
* * * * *
Mitä enemmän Hiski miehistyi, sitä jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi muuttui hän. Tavallisesti pysyi hän mieluummin kotosella; mutta toisinaan, kun mieleensä juontui, meni hän sunnuntai-illalla Niemelän kylässäkin käymään. Siellä oli paljon hänen ikätovereitaan ja kun yhteen tultiin, niin syntyi aina voimankoetuksia. Woiton toisista oli näihin asti saanut Rassin Roisto, Niemelän Jukan hyvä toveri, joka äitineen asui loisena Niemelän saunassa. Rassin Roistoksi häntä tavallisesti nimitettiin konnan kuriensa vuoksi, vaikka nimensä oikeastaan oli Risto. Hän olikin jo kärsinyt julkisen rangaistuksen ilkitöistänsä.
Kokoontuipa taas poikia, muiden muassa Hiskikin, kylän tanhualle, ja voimankoetus alkoi. Heitettiin painia, vedettiin kissanhäntää ja väkikarttua sekä nostettiin väkikiveä. Rassin Roisto voitti toiset aivan järestään; mutta Jukka ei ottanut osaa koetuksiin. Jukkaa ei Roisto ollut koskaan voittanut. Sanottiin hänen tahallaan jättävän voiton aina ystävälleen eikä Jukka ruvennut kilpaan kenenkään muiden kanssa, vaan arveli, että koska hän voittaa Roiston ja Roisto voittaa toiset, niin tietäväthän he koettamattakin kutka heistä ovat väkevimmät.
Molemmat ylvästelivät voimistansa, kuten Goliat muinoin. Hiskille tuo ei ollut mieleen ja hänkin sanoi haluavansa koetella.
— Tule vaan tänne, niin kyllä minä tuollaisen metsäpukin pian ketistän! pilasi Roisto.
— Suuret sanat eivät suuta halkaise! virkkoi Hiski.
Siinä sitä sitten tömisteltiin ja puserrettiin, että kamara kimpoeli kankaasta. Roisto oli tottuneempi paininheitossa kuin Hiski ja hän käytti vielä viekkauttakin avukseen, pistäen äkkiä jalkansa Hiskin jalkoihin, koettaen siten edes saada häntä säkeytymään. Matta ei siitä mitään tullut. Hiski viimein kohotti hänet korkealle ilmaan ja keikautti pitkäkseen nurmelle. Ääretön naurun rähähdys seurasi Hiskin voittoa, sillä se oli kaikkein mieleen. Roisto kiljui ja puhkui vihoissaan, vaatien Hiskiä väkikartun vetoon, mutta yhtä huonosti kävi hänen siinäkin. Hiski veti hänet helposti puolelleen. Poikajoukko väitti, ettei Jukkakaan Hiskille riittäisi. Hänen ei auttanut muuta, kun koettaa, mutta alle kynsin jäi hänkin. Silloin toiset poiat tarttuivat Hiskiin, kohottivat hänet korkealle käsissään ja hurraten ja huutaen julistivat hänet "väkimieheksi". Sellainen menestys täytti Juhan ja Roiston kateudella ja he nauroivat pahaa naurua, kuiskaelleen keskenään, sill'aikaa kun toiset vielä jatkoivat touhuilemistaan.
Kun Hiski erkani heistä mennäkseen kotiinsa, lyöttäytyi Roisto hänen toverikseen. Hän sanoi aina haluavansa pysyä Hiskin ystävänä ja kehoitti häntä yhtymään kolmanneksi Juhan ja hänen liittoonsa, koska he olivat kaikki rotevia poikia. Hiski hymyili noille kauniille sanoille ja poikkesi kirkkotieltä eräälle metsäpolulle, joka oikasi matkaa. Yksinäistä lautaa myöten päästiin joen poikki. Hiski kysyi, eikö Roisto jo tahtoisi kääntyä takaisin; mutta hän arveli vieläkin saattavansa tulla, koska häntä huvitti Hiskin seura. Hiski kulki edellä joen yli vievää lautaa. Kun he olivat päässeet joen keskikohdalle, tarttui Roisto äkkiä Hiskin vyötäisiin ja koki sysätä hänet syvällä juoksevaan veteen. Hiski oli aavistanut jotakin sellaista ja tiesi olla varuillaan. Roiston koe ei onnistunut. Hiski käännähti äkkiä taaksepäin ja tarttui lujasti matkatoverinsa rintapieliin.
— Mitä sinulla oli mielessä? kysyi hän.