Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla. Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen. keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin torpassa.
Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi. Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena, "hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä, katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten, palattuaan askareiltaan.
Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea. Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä. Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan. Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin, niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella, ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä kauniina kesäpäivänä.
Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä vierivät kultaiset päivät.
Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa. Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina palkitsivat hyvän hoidon.
Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen. Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään. Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi se pysyä pystyssä.
— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili Hiski epäileväisesti.
Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:
— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt.
Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.
— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.