Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.
Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa. Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä kohtasi.
* * * * *
Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa, läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän hengähdyksen.
Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta! Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.
Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo. Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.
— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin, tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla. Uskallusta vaan!
— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin, josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.
Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja. Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä. Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.
Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.