Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua, kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.
Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.
* * * * *
Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.
Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä ei kuulunut.
— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni kellon kalausta
— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.
Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos. Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.
— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.
— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen nahan seipäällä, ulkona.