— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois, kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta. Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.
* * * * *
Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti, vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.
Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei enää päässyt entiseen terveyteensä.
Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa, kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.
— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka, ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.
— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina, vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa. Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja kuivaella itseään.
He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään. Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai osansa.
Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.
— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.