Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.
He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.
Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla. Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.
Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut, niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut haasteen Levä-Hellin jyvistä.
Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.
— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.
— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta.
Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.
— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoi
Hiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!
— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. Pikku
Annikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.
Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty, keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan. Se oli tavaraa, joka kelpasi.