— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen! vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen, ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe päättyi siihen.
Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.
Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.
Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki pakkanen lopun tuskista.
Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista.
Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.
— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin! rukoili hän.
— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön — ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.
Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi. Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja riemastuttaisi surkastuneet sydämet.
Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan saisi maksetuksi velkansa.
Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa. Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.