Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho taas uhkaisi heitä.
Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse. Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului nyt surulliselta ja vakaantuneelta.
Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.
Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään. Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään! Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! — taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.
— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — — hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — — Hiski — — — armahtakaa! — — —
Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota ja hän kiiruhti sinne.
— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa täydeltä.
Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.
— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.
— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.