"Nyt minä mielelläni kuolen, kun näin sinun kasvosi, ja ettäs vielä elät!"
Näiden onnettomuuksien tapahduttua hypätkäämme kertomuksessamme puolentoista vuosikymmentä eteenpäin. Siirrymme siten parempaan aikaan, jolloin enää vaan unen näkönä kangastelee edellisessä kerrottu kurjuus ihmisten mielissä. Käsillä on nyt onnellisempi aika. Suruille ja kieltäymyksille nauretaan. Puutoksien aika — se on satujen aika. Nekin, joihin se oli iskenyt kovat kouransa, ovat sen jo melkein unohtaneet. Viljaa tulee, rahaa tulvailee maahan, kaikki on hyvin, on suloista, iloista, hauskaa, tyyntä ja päivänpaistetta. Pienemmissäkin, huonommissakin metsätorpissa kuin Sahissa juodaan vaan vehnäskahvia ja herrastuomari käy verassa ja tohvelissa. Mekään emme enää viihdy tuolla surujen laaksossa Tarvaslammin rannalla, vaan siirrymme sieltä toisiin, valoisempiin piireihin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana syysaamuna, kun kaupungin koulunuoriso oli juuri aamurukouksista tullut ja kukin oppilas oli asettunut paikallensa opettajaa luokalle odottamaan, tuli koulun kunnianarvoisa vahtimestari juhlallisen näköisenä luokalle ja lausui:
— Tulen rehtorin käskystä ilmoittamaan että teillä on tänään luistinlupaa kaksi päivää.
Iloisempaa sanomaa hän ei olisi voinut tuoda. — Jokaiselta pääsi ilonhuudahdus, kirjat lennätettiin laatikoihin ja kilvan kiiruhti kukin asuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua he jo kilvassa kiitelivät kirkasta jään pintaa ristiin ja rastiin. Tyttökouluinkin oppilaille oli luistinlupa ja hekin ottivat iloisena osansa tuosta pohjolan nuorison reippaasta huvituksesta.
Eräs sorea poika, nähtävästi ylimmän luokan oppilaita, otteli pitkiä harppauksia erillään muista. Hän luo tuon tuostakin odottavan katseen laiturille eikä näyttänyt olevan luistelemisesta yhtä huvitettu kuin toverinsa.
— Mikäs Kallea, vaivaa, kun on noin vakainen ja totinen? kyseli muuan toveri.
— Etkö huomaa, ettei Anna Heilina ole vielä täällä? sanoi toinen.
— Kuka on Anna Heilina? kaikui useasta uteliaasta suusta yht'aikaa.