— Te olette kaikki Sysmästä! lausui eräs poika, näyttäen tietoviisaalta. Mutta kysyjät eivät tulleet hullua viisaammaksi siitä, kuka Anna Heilina oli.
Kaikki tiesivät hänestä vielä ainoastaan sangen vähän, eikä ihmekään, sillä hän oli vasta pari viikkoa ollut kaupungissa. Hänen nähtiin säännöllisesti kulkevan kouluun vähää ennen soittoa ja sieltä taas kotiinsa luentojen loputtua. Toisinaan hän kulkiessaan vallattomasti heilutteli kaunista kirjalaukkuansa ja veitikkamaisesti kallisteli kiharaista päätänsä, toisinaan taas asteli aivan vakavana kuin vanha ihminen. Mutta aina oli jostakin tähystelemässä joku, joka häntä ihmetteli ja ihmetteli. Siinä vähässä ajassa oli hän ehtinyt lumota jo monta poikaa, sillä hän oli niin kaunis.
Ainoastaan Kalle Saarnilla oli ollut onni saada puhutella häntä muutaman kerran. Sen enempää ei hänelläkään ollut kerskattavaa Annan tuttavuudesta. Mutta paljonkos siihen tulta; tarvitaan, että tappurat syttyvät?
Kalle oli jo tehnyt monta kierrosta jäällä. Hän oli kaunis, reipas poika, näöltänsä paljon muistuttaen isästänsä, pastori Saarnista, jonka Sahilla sairasvuoteen ääressä opimme tuntemaan.
Kallesta alkoi tuntua hyvin ikävältä. Tokkohan äitinsä laskenee taas tyttöä mihinkään, arveli hän epäillen ja aikoi jo lähteä pois jäältä. Kuitenkin teki hän vielä muutamia kierroksia kokien keksiä tilaisuutta, missä saisi sanankaan, vaihettaa Annan kanssa.
Mutta jopa tulla keiskutteli luistimet kädessänsä eräs hoikka kaunotar, niinkuin näytti, vast'ikään pitkän hameen saanut, pitkin kirkkokatua alas jäälle. Kalle luisteli kiireesti häntä vastaan lumottunna katsellen häntä kuten Wäinämöinen ennen ilman ihanata impeä.
Sievästi tervehdittyänsä ja luvan saatuansa, alkoi hän auttaa neitiä ja asettaa luistimia hänen jalkaansa. Palkaksi siitä sai hän tarjota hänelle kätensä ja niin he läksivät käsi kädessä luistelemaan. Kalle oli onnellinen. Hän ei huomannut ketään muita jäällä olijoita, hänestä tuntui kuin ei olisi ollutkaan ketään, ei ketään muita kuin he kahden maailmassa.
Ensimältä pysyttelivät luistelijat vaan kaupungin kohdalla, mutta etenivät vähitellen ulommaksi. Pienemmillä pojilla ei kaikilla ollut luistimia, vaan he lainaisivat niitä toisiltaan. Täytyipä muutamain tyytyä siihenkin, että lykkelivät kelkassa toisiaan. Koettelipa eräs suksillakin jään liukkautta.
Kalle oli pojista paras luistelija. Hän teki lukemattomia hämmästyttäviä, jopa peloittaviakin mutkia ja käänteitä. Jää oli jo niin vahvaa, ettei tarvinnut epäillä sen kestävyyttä. Ainoastaan etäällä joen suussa lahden pohjukassa oli se heikompaa. Toisten huomaamatta oli muutamia tyttöjä, Anna Heilina etupäässä, luistellut aivan lähelle joen suuta. Toiset sen huomattuansa huusivat heitä pelästyneinä takaisin. Muut kääntyivät heti, mutta Anna, joka oli juuri ottanut vahvan vauhdin, ei voinutkaan niin äkkiä kääntyä takaisin. Jää risahti kerran ja hän upposi huutaen veteen.
Kaikki alkoivat kiiruhtaa hädissään, huutaen ja hälisten- sinnepäin. Kalle sivalsi sukset hiihtelijältä, kuiskasi eräälle toverillensa, että se kutsuisi ajurin rannalle ja oli jo muutamassa henkäyksessä Annan luona. Vaikka jää oli niin ohutta ja heikkoa, että siihen joka kerta, kun hän suksensauvansa laski, tuli reikä, pääsi hän kuitenkin suksijalassa tytön luokse, auttoi hänet jäälle ja toi kiireesti rannalle. Ajuri oli jo siellä ja vei märän, pelästyneen, värisevän tytön kotiinsa.