Ihmisiä oli sill’aikaa keräytynyt paljo rannalle sitä ihmettä näkemään. Eräs maalaisvaimo veteli ahkerasti kelkkaansa ihmisjoukossa ja tarjoili kaupunkilaisille sukkia ja käsineitä kaupaksi ja hänen hienot, kauniit teoksensa saivat hyvän menekin. Kuultuansa että jäähän pudonneen tytön nimi oli Anna, kyseli hän levotonna, kenen tytär hän oli. Mutta kun hän näki Annan istuvan ajurin rekeen ja näki hänen hienon vaatteuksensa, arvasi hän hänen olevan ylhäisten lapsia ja lakkasi kyselemästä.
Rouva Heilina oli leski ja oli vasta muutamia viikkoja sitten muuttanut Helsingistä uuteen asuinpaikkaansa tuonne pieneen maaseutukaupunkiin. Hän oli kovin pelästynyt siitä vaarasta, johon Anna oli ollut vähällä joutua. Kalle sai pian sen jälkeen kutsun Annan kotiin ja rouva Heilina kiitti häntä lapsensa pelastuksesta. Kallen ja Annan tuttavuus muuttui pian ystävyydeksi — ja miksi lienee muuttunutkaan!
* * * * *
Vaimo kukkoineen on kadonnut kaupungin rannasta. Mistä hän tuli ja mihin meni — sitäpä ei ollut niin helppo sanoa. Hän oli aina matkalla ympäri maata ja tiesi kertoa havaintojansa Uudelta-maalta ja Savosta yhtähyvin kuin Pohjanmaalta ja Karjalastakin. Kerjäläiseltä hän ei näytä, vaikk'ei hänellä nähtävästi rikkauksiakaan ole. Tuossa kelkassa on kaikki hänen omaisuutensa. Kesäksi nostaa hän korinsa nelipyöräisille rattaille, joita on yhtä helppo vetää kuin kelkkaakin.
Näin on hän kierrellyt jo vuosikausia. Tuskinpa on pitäjää, tuskinpa kylääkään, jossa hän ei olisi käynyt. Mitä etsii hän? Miksi kiiruhtaa hän paikasta paikkaan?
Tultuaan taloon, lausuu hän Savon murteella: Hyvee päivee! Sitten levähtää hän hetkisen, näytellen sukkiaan ja siinä, kun talon nais-väki katselee ja pitelee niitä, tutkii hän tarkoin heitä katseillaan. Vanhat eivät herätä hänen uteliaisuuttaan, eipä lapsetkaan. Mutta jos on saapuvilla nuoria, kasvunsa päähän päässeitä tyttöjä, niin niitä mittelee hänen katseensa moneen kertaan. Hän käy heidän luoksensa, katselee tarkasti heidän käsiänsä, kyselee heidän ikäänsä, nimeänsä ja vanhempiansa. — Ei! lausuu hän sitten pudistellen päätänsä pettynein toivoin. Hänelle nauretaan. Häntä pilkataan. Ylimalkaan luulevat kaikki, että hänellä on vika järjessä. Kukapa tietää, mitä murheet ja tuskat ovat aikaan saaneet? — hän on äiti, joka yhä etsii kadonnutta lastaan.— hän on Sahin Annukka.
Näin on hän kulkenut siitä saakka kun jäi leskeksi. Sen onnettoman tapauksen jälkeen ei Hiski elänyt kauan. Lassikin kuoli pian ja Annukka jäi yksin. Hänkin tunsi olevansa aivan tarpeeton maailmassa. Ainoa työ, jota varten hän luuli saaneensa jäädä viimeksi henkiin noista Sahin kova-onnisista asukkaista, oli kadonneen lapsen etsiminen. Lapsellinen yritys! — kaikki pitivät sen aivan turhana. Yhtä hyvin voisi etsiä menneen vuotista lunta. Vaan mitäpä huoli hän noista puheista. Hän seurasi sydämensä vakuutusta. Hänestä tuntui, kuin olisi joku ääni hänen sydämessään kuiskannut: Sinun tyttäresi elää! Se oli varmaankin äidin rakkaus, joka ei uskaltanut sammuttaa viimeistä toivon kipinää sydämestä, sillä silloin olisi sammunut elämä siitä.
Pari kertaa vuodessa kävi Annukka pastori Saarnilta, joka jo oli päässyt kirkkoherraksi, neuvoa kysymässä ja hänelle huoliaan haastamassa. Hänenkin mielestään näytti vaimoraukan toivo turhalta, mutta hän vahvisti kuitenkin häntä siinä. Olihan ennenkin ihmeitä tapahtunut. Hän lahjoitti Annukalle Raamatun, jossa erittäin kertomukset Jaakopista ja Joosefista tulivat hänelle rakkaiksi.
Nyt on hän matkalla Pohjanmaalle, johon häntä seuratkaamme. Sielläpä hänellä on työtä, noissa suurissa kylissä, joita on toinen toisensa vieressä. Siellä riittää kyselemistä ja katselemista. Siellähän sitä on helppo vetää kelkkaakin, kun tiet ovat niin mäettömiä ja tasaisia.
Monta pientä torppaa, monta uljasta kaksinkertaista asuinriviä on hän jo käynyt tutkimassa tuolla äärettömällä tasangolla. Nyt läksi hän suuresta kylästä, jossa oli tunnustellut kaikki nuoret tytöt. Tuolla metsän reunalla näyttää vielä olevan joku uutisasunto. Sinnekin on poikettava. Tarkkaa on tehtävä, Kummallista kuinka nyt Sahin päivät ja katovuoden kuvat mieleen muistuvat! Nämä täällä puhuvat juuri sellaista murretta, kun ne vieraat, jotka Sahilla viipyivät muutamia päiviä ja joiden lasten kanssa pikku Anni oli leikitellyt. Olivatkohan he olleet täältä kotoisin?