Kaikki olivat mykkinä ihmettelemisestä. Anna vakuutti olevansa kadonnut pikku Anni, mutta Annukka, ei voinut sitä uskoa. Hän, joka oli luullut vaikka kuinka monien joukosta tuntevansa tyttärensä, ei tuntenut häntä nyt, kun se oli hänen sylissään, vaan lykkäsi hänet pois luotaan.
— Sinä olet minun äitini! Älä sysää minua pois luotasi!
Kalle oli aivan kivettynyt. Kirkkoherrakaan ei saanut sanaa suustansa.
Rouva Heilina nousi seisomaan ja kertoi, miten oli saanut Annan hoidettavakseen. Katovuotena, kun kuolema oli ryöstänyt häneltä hänen ainoan lapsensa ja hän oli surusta joutumaisillaan epätoivoon, oli kerran mustalaisjoukko ajanut heidän pihalleen. He asuivat silloin vielä maalla Savossa, josta sitten piakkoin muuttivat Helsinkiin. Mustalaisvaimo oli tuonut lapsen heidän kyökkiinsä ja lausunut:
— Hoi rouva kulta! ottakaa omaksenne tämä lapsi! Meidän joukossamme se kuolee viluun ja nälkään! Hoi! emme ole sitä varastaneet, me löysimme sen jo neljä päivää sitten maantieltä kaukana ihmisistä! Ennenkuin hän oli mitään ehtinyt lausua mustalais-naiselle, oli se jo tiessään. Koko joukko oli kadonnut pihalta eikä hän saanut sen tarkempia tietoja lapsesta. Hän teki kaikki mitä voi, tiedustellakseen lapsen vanhempia. Mutta kun ei heistä voinut selkoa saada, niin oli hän ottanut hänet hoitoonsa ja kasvattanut hänet omana lapsenaan. Liiat sormet, jotka rumensivat lapsen käsiä, oli hän antanut lääkärin leikata pois.
— Ei epäilemistäkään, ettei Anna ole sinun tyttäresi, lausui kirkkoherra Annukalle. Jumala, johon luotit, ei ole antanut sinun toivosi häpiään tulla.
Kaikki poistuivat puutarhasta, jättäen sinne äidin tyttärineen, jotka niin kauan olivat olleet eroitettuna toisistaan.
* * * * *
Rouva Heilina ja Anna viipyivät yhä edelleen pappilassa, johon Annukkakin jäi auttamaan vanhaa Tiinaa emännöitsemisen toimissa. He sopivatkin hyvin yhteen, sillä he olivat vanhat tuttavat ja heillä kesti aina puhumista ja aina ihmettelemistä niistä erinomaisista vaiheista, jotka siten viimeinkin olivat selville tulleet. Vaikea oli Annukan tottua siihen ajatukseen, että Anna neiti oli hänen tyttärensä, niin suuri oli eroitus pikku Annin ja nykyisen Annan välillä. Hän säpsähti aina kun nimitti häntä sinuksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutaman päivän kuluttua huomasivat he, että heidän välinsä oli kuitenkin kaikista hellin, kaikista likeisin. Ja kaikki kilvan riemuitsivat ja olivat onnellisia Annan rakkauden aarteesta, joka oli tyhjentymätön, ja hän kertoi ihastuksella, kuinka onnellinen hän oli, kun hänellä oli nyt kaksi äitiä ja isä ja — ennen kaikkia Kalle!
Anna halusi hyvin mielellään päästä näkemään Sahin torppaa, josta äitinsä oli hänelle niin paljo kertonut Sen vuoksi tekivät he eräänä päivänä huvimatkan sinne. Sepä oli hupainen matka varsinkin Annasta, josta maaelämä tuntui sanomattoman viehättävältä. Tuossa sivuttiin järvi, tässä ajettiin ikimetsäin synkkään pimentoon. Vaihetellen yleni tie korkeille kukkuloille ja syviin laaksoihin. Heinäväki niityillä tien varrella valkeissa vaatteissaan kokosi tuoksuvia nurmia talven varaksi ja sievät lapset tarjoilivat maantiellä mansikoita heille kaupaksi ja ihastuivat ikihyväksi, kun saivat muutamia hohtavia hopearahoja kouraansa.