— Sitä minäkin toivon, setä Prudence huudahti, — ja silloin minä sanon hänelle…
— Mitä?
— Että hän aluksi oli röyhkeä ja lopuksi ilmetty konna! Tällä hetkellä Phil Evans pani merkille, että alkoi koittaa päivä. Valo oli vielä hämärää pilkottaessaan koppiin pienestä aukosta, joka oli puhkaistu seinän yläosaan vastapäätä ovea. Kello täytyi siis olla noin neljä aamulla, koska juuri siihen aikaan päivästä, tällä leveysasteella ja kesäkuussa, Philadelphian horisontti alkaa vaaleta auringon ensi säteistä.
Mutta kun setä Prudence otti esille lyöntikoneistolla varustetun taskukellonsa — mestariteoksen, joka oli valmistettu hänen virkatoverinsa omassa tehtaassa — ja painoi sen nuppia, se soitti vasta neljännestä vaille kolmea, vaikka kello selvästi kuului käyvän.
— Merkillistä, Phil Evans huomautti. — Kello neljännestä vaille kolme pitäisi vielä olla pimeä.
— Sitä ei voi muutoin selittää kuin että kelloni on jätättänyt, setä
Prudence tuumi.
— Mitä? Phil Evans huudahti kiivastuen. — Walton Watch Companyn valmistama kello!
Oli miten oli, se ainakin oli varmaa, että aamu koitti. Vähitellen tuli aukko näkyviin valkoisena läikkänä kopin sakeassa pimeydessä. Kuitenkin saattoi huomata, että vaikka sarastus tulikin pikemmin kuin neljäskymmenes eli Philadelphian leveysaste oikeastaan salli, se ei lisääntynyt niin nopeasti kuin tällä kohdalla päiväntasaajan ja pohjoisnavan välillä muuten oli tapana.
Tämä uusi havainto oli setä Prudencen ansiota, mutta mitään selitystä ei siihenkään keksitty.
— Ehkä voisi joten kuten kavuta tuon aukon luo, Phil Evans virkkoi, — ja yrittää katsoa, missä nyt ollaan.