Sitä ei voinut selittää muutoin kuin että tämä ruutu oli keksijä Siemensin menettelytapojen mukaan karaistua lasia, koska se yhä toistetuista iskuista huolimatta pysyi eheänä.
Mutta tällä välin oli aamu käynyt sen verran valoisaksi, että ruudun läpi näki ulkomaailmaan — ainakin sen näköpiirin rajoissa, jota aukko kehysti.
— Mitä te näette? setä Prudence kysyi.
— En mitään.
— Mitä? Ettekö näe metsää?
— En.
— Ettekö edes ylimpiä oksia?
— En niitäkään.
— Nyt ei siis enää ollakaan aukeaman keskellä?
— Ei siellä eikä puistossa.