IHMEELLINEN HYPPÄYS
Setä Prudence ja Phil Evans olivat vakaasti päättäneet paeta. Jos heidän olisi tarvinnut vain nujertaa ne kahdeksan, tosin erittäin kookasta miestä, jotka muodostivat ilma-aluksen koko miehistön, he olisivat ehkä uskaltaneet toteuttaa aikeensa. Rohkealla hyökkäyksellä heidän kenties onnistuisi vallata Albatross, jolloin he voisivat laskeutua maihin jossakin Yhdysvalloissa. Mutta silloin he joutuisivat vain kahdestaan hoitamaan tätä alusta — Frycollin oli sellainen pelkuri ettei hänestä olisi avuksi — ja tästä suunnitelmasta täytyi luopua. Kun siis ei voitu turvautua voimakeinoihin, ei auttanut muuta kuin turvautua viekkauteen hetkellä, jolloin Albatross koskettaisi maata. Juuri tätä Phil Evans yritti selittää kiukustuneelle virkatoverilleen, peläten yhä hänen ryhtyvän ennenaikaiseen rynnäkköön, joka olisi vain pahentanut heidän asemaansa.
Ainakaan nyt ei ollut sopiva hetki. Ilma-alus kiiti täyttä vauhtia Tyynen Valtameren pohjoispäätä kohti. Seuraavana aamuna, kesäkuun 16. päivänä, ei enää näkynyt maata. Koska rannikko pyöristyi Vancouverin saaresta alkaen Aleuttien saariryhmään saakka — sen osan Amerikkaa Venäjä luovutti Yhdysvalloille vuonna 1867 — niin tuntui hyvinkin luultavalta, että Albatross joutuisi ylittämään valtameren pohjoisimman pohjukan kohdalta, ellei suuntaa muutettaisi.
Kuinka pitkiltä yöt tuntuivatkaan molempien matkustajien mielestä! Siksi he aina aamulla riensivätkin ulos hytistään. Kun he tänä aamuna tulivat ilma-aluksen kannelle, oli aurinko jo monta tuntia sitten valaissut itäistä horisonttia. Pian oli tulossa kesäpäivänseisaus, vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kun nyt oltiin 60 leveysasteen kohdalla, yötä tuskin olikaan.
Mitä tuli insinööri Roburiin, niin hän joko tottumuksesta tai tahallaan viipyi pitkään kajuutassaan. Astuttuaan sieltä tänään ulos hän tyytyi vain tervehtimään molempia vieraitaan kohdatessaan heidät ilma-aluksen peräkannella.
Mutta myös Frycollin oli uskaltanut ulos hytistään, silmät punaisina unen puutteesta, katse tylsänä, jalat tutisten. Hän käveli varovasti tunnustellen, ikään kuin joka hetki peläten lattian pettävän. Ensin hän loi katseensa ylöspäin, tutkien kojeita, jotka kannattivat Albatrossia ilmassa. Ne toimivat rauhoittavan tasaisesti liikoja kiirehtimättä.
Sitten neekeri hoiperteli kaidepuuta kohti ja tarttui siihen molemmin käsin, pysyäkseen varmemmin tasapainossa. Arvatenkin hänen teki mieli katsahtaa maata, jonka kohdalla ilma-alus nyt oli enintään kahdensadan metrin korkeudessa.
Frycollinin oli tarvinnut aika lailla karaista sisuaan ryhtyäkseen näin merkilliseen temppuun. Vaati todellakin häneltä suurta rohkeutta, ennen kuin hän pani henkensä alttiiksi.
Ensin Frycollin seisoi takakenossa, pidellen kiinni kaidepuusta; sitten hän yritti tempoa sitä koetellakseen sen tukevuutta, suoristautui täyteen mittaansa, taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti päätään reunan yli. Tarpeetonta sanoa, että hän kaikkia näitä eri liikkeitä suorittaessaan piti silmänsä kiinni. Lopulta hän avasi ne.
Kuului hirveä kiljahdus, ja samassa hän peräytyi kiireesti pään painuessa syvälle olkapäiden väliin.