Palatkaamme takaisin ystäviemme luo, ranskalaisluolaan.
Henri oli kovin pahoillaan siitä, että Robert ja hänen ystävänsä olivat rikkoneet välinsä uudisasutuksen kanssa. Hän ei voinut olla käymättä tilille oman itsensä kanssa — hänestä tuntui kuin hän kuitenkin tavallaan olisi ollut syypää hajaannukseen. Gordon koetti kyllä alinomaa lohduttaa häntä ennustaen, että kerran vielä koittaa päivä, jolloin nuo neljä eripuraista poikaa palaavat takaisin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät voi tulla toimeen omin päin. Mutta niin mielellään kuin Henri uskoikin, että pojat pian palaavat, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä varma; tunsihan hän Robertin taipumattomuuden. Hän epäili suuresti, myöntääkö Robert olleensa väärässä. Ja vielä levottomampi hän oli tulevaisuuden suhteen ajatellessaan, että pieni uudisasukasyhdyskunta kaikesta päättäen tulee viettämään vielä yhden talven Carrin saaressa, kenties montakin talvea.
Sen vuoksi hän päätti tehdä kaiken, mitä ikinä saattoi, kiinnittääkseen ympäristön ja varsinkin mahdollisesti ohi purjehtivien laivojen huomion saareen. Kaisloista palmikoitu pallo, joka oli kohotettu hätämerkiksi, sijaitsi vain noin sadan kyynärän korkeudella, siis liian matalalla voidakseen näkyä kovinkaan kauas. Mietittyään päänsä puhki keksiäkseen jotain oikein silmäänpistävää Henri kutsui eräänä päivänä Baxterin luokseen ja kysyi häneltä, eikö hänen mielestään suuri leija voisi olla hyödyksi tässä suhteessa.
"Katsopas, Baxter", hän selitti. "Purjekangasta, nuoraa ja muuta senlaatuista meillä on yllin kyllin, ja jos nyt laitamme oikein suuren jättiläisleijan, niin tottahan saamme sen kohoamaan melkein tuhannen jalan korkeuteen. Vai mitä arvelet?"
"Niin, tuulta tässä maassa ainakin on kylliksi", sanoi Baxter.
"Voimmehan koettaa."
"Aivan niin. Päivällä tällainen leija näkyy kauas, ja yöllähän voimme sitoa siihen lyhdyn, joten merenkulkijain on mahdoton olla sitä huomaamatta."
Henri pani parastaan saadakseen keksintönsä toteutetuksi, eikä hänen tarvinnut käyttää montakaan sanaa saadakseen toisetkin innostumaan yritykseen. Gordonista tuuma oli mainio, ja hän toivoi hyvää tulosta tällaisen leijan ilmaan kohoamisesta. Mitä pikkupoikiin tulee, heistä oli tietysti hirveän hauskaa saada mokoma leikkikalu käytettäväkseen.
"Sillä pitää olla pitkä, pitkä, pyrstö!" sanoi Edvard. Costar pyysi hartaasti, että leijan korvat tehtäisiin kyllin suuret, ja John ehdotti, että se maalattaisiin hyvin koreaksi, niin että se olisi mahdollisimman hassunkurisen näköinen.
Henri antoi lasten lörpötellä ja ilveillä, hänestä ei ollut lainkaan ikävää, että he olivat niin innoissaan tuuman toteuttamisesta, vaikka eivät täysin ymmärtäneetkään, ettei kaikki ollut vain leikkiä.
Jo samana päivänä, jolloin Robert ja hänen kolme ystäväänsä sanoivat jäähyväiset ja lähtivät seikkailemaan, käytiin työhön käsiksi.