"Niin, miksi?" Williamkin yhtyi tähän. Hän oli yksinkertaisen käsityöläisen poika, ja kyllin typerä matkiakseen Robertia joka suhteessa, koska tämän isä kuului kaupungin "hienostoon".
"Robert on aivan oikeassa, mitä me oikeastaan odotamme?"
Henrillä oli heti vastaus valmiina. Hän selitti heille, että merenkäynti oli vielä liian korkea; taitavin, reippainkin uimari sortuisi taistelussa voimakkaita aaltoja vastaan. Ei, parin tunnin kuluttua alkaa pakovesi, ja silloin saattaa yrittää.
Robert mutisi itsekseen: "Lörpötystä" ja "kapalolapsi", ja hiipi pois Williamin ja muutamien muiden poikain seurassa. Keulapuolella he supisivat keskenään päät yhdessä ja koettivat keksiä jotain keinoa kukistaakseen Henrin, tuon "hirmuvaltiaan", kuten he häntä kutsuivat. Nyt, kun he olivat niin lähellä maata, oli koittanut hetki, jolloin he saattoivat vastustaa häntä. Aavalla selällä heidän oli täytynyt vain mukautua ja totella hänen käskyjään, mutta nyt alkoi toinen leikki.
"Onpa totta tosiaan hassua", arveli Robert, "että minun… että meidän pitää tanssia tuommoisen itsevaltiaan pillin mukaan. Ei hän ole edes englantilainen!"
Toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja niin muodostui oikea pieni salaliitto. Mutta nähdessään kuohut ja kuullessaan aaltojen lyövän laivaa vasten heidän täytyi itseksensä myöntää, että Henri oli oikeassa; oli vielä odotettava, ennen kuin he saattoivat päästä maihin.
Gordon, Henri ja muutamat muut pojat seisoivat keskilaivassa pohtimassa asian tilaa.
"Kunpa vain pysyisimme yksimielisinä", sanoi Henri vakavasti.
Robert iski tähän heti purevasti. "Niin, sinä tietysti tahtoisit, että olisimme orjia, vai mitä, herra orjavouti?"
"Ole hiljaa Robert!" nuhteli Gordon. "Tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, että Henrillä on sydän paikallaan. Hän on tehnyt parhaansa pelastaakseen meidät, ja tähän asti olemme tulleet aika hyvin toimeen, vai mitä, Robert? Enkö ole oikeassa?"