"Olet, olet!" huusivat kaikki pikkupojat yhteen ääneen; mutta Robert ja hänen ystävänsä olivat nyreissään.
Henri oli sillä aikaa käynyt noutamassa suuren kaukoputken ja koetti nyt saada tarkempaa selkoa maasta. Mutta vaikka hän kuinka yritti tähystää, hänen oli mahdoton päästä selville siitä, olivatko he ajatuneet saaren vai mantereen rantaan. Rannikko oli hyvin kaartuva ja päättyi sekä etelän että pohjoisen puolella kahteen niemeen, jotka peittivät näköalan.
Jos he olivat ajautuneet saaren rantaan, heidän tilansa oli synkkä. Miten he saattoivat päästä sieltä pois? "Eteenpäin" oli juuttunut lujasti paikalleen, tuskinpa kesti kovin kauan, ennen kuin meri oli sen pirstonut. Ja mistä saada ruokaa? Heidän eväänsä oli pian syöty ja sitten oli edessä nälkä.
Poikien asema oli paljon parempi, jos rannikko oli mannerta. Sen täytyi siinä tapauksessa olla Etelä-Amerikkaa, ja silloin he kyllä muutaman päivän kuluttua saisivat apua. Joka tapauksessa oli nyt ensin ratkaistava, miten päästä maihin, kaikki muu sai sitten mennä menoaan.
Vähitellen myrsky hiljeni, ja ilma selkeni hiukan. Henri, joka seisoi vakavana kuin pylväs kaukoputki silmällä, kertoi tovereilleen näkevänsä selvästi pienen virran, joka mutkitteli mereen.
"Entä ihmisiä?" kysyi joku.
"Ja asumuksia? Etkö näe niitä?"
"En, en ainoatakaan. Mutta eihän saaren silti tarvitse olla asumaton.
Kauempana rannikosta, metsäseuduilla, saattaa kyllä asua ihmisiä."
Mutta Moko, joka lyhyestä iästään huolimatta oli jo matkustanut maat manteret, pudisti päätään. Hän oli varma, että he olivat saapuneet autioon saareen, muuten kyllä näkisi jossain savun nousevan ilmaan. Ja jokin vene tai parikin olisi ollut rannalla. Mutta nyt ei näkynyt veneitä eikä savuja.
Gordon huoahti. Hän ymmärsi Mokon olevan oikeassa.