Kello oli nyt noin seitsemän. Ei voinut enää olla toimettomana. Koko miehistö kutsuttiin kokoon, sekä suuret että pienet pantiin työhön. Ja työtä oli yllin kyllin. Kaikki tavarat, joita saattoi käyttää maalla, oli tuotava kannelle, järjestettävä ja sidottava. Kaikkein ensiksi oli ruokatavarat noudettava varastohuoneista; niissä oli koko joukko säilykkeitä, savustettua lihaa, suolalihaa, laivakorppuja jne. Kaikki tämä sullottiin nyt suurempiin ja pienempiin myttyihin, ja isompien poikien piti viedä ne maihin. Kunhan vain ei tarvitsisi uida tuommoinen taakka hartioilla. Gordon ja Robert olivat tuumineet, että kun meri pakoveden aikana alenee, niin karit kohoavat vedestä muodostaen tien, jota myöten ehkä saattaisi kuivin jaloin kulkea laivasta rantaäyräälle.
Kesken kaiken tapahtui sellaista, joka kannusti poikia kiirehtimään niin paljon kuin suinkin. Laiva alkoi kallistua. Mitä enemmän meri aleni, sitä pystympään asentoon kääntyi laivan kansi…
Olisipa edes ollut pelastusvene, niin he olisivat voineet päästä maihin ja kuljettaa koko joukon elintarpeitakin mukanaan. Mutta yöllä oli myrsky riistänyt veneet, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin jatkaa työtä, tuoda ruokatavaroita kannelle, sulloa ne yhteen ja olla valmiina syöksymään mereen millä hetkellä tahansa.
Silloin keulan puolelta kajahti äkkiä riemuhuuto.
Mitä oli tapahtunut?
Baxter oli keksinyt laivaveneen, jonka kaikki luulivat vierähtäneen mereen. Se riippui köyden varassa laivan kupeella.
Eläköön! Siinä oli tilaa viidelle kuudelle pojalle, olihan sekin jotain.
Henri kumartui partaan yli ja katseli merelle. "Ei, ei vielä", hän arveli itsekseen. "Kuule Gordon! Luuletko, että voimme lähteä matkaan ennen kuin vesi on aivan matalalla?"
Gordon ei vastannut, hän viittasi vain kokkaan, missä Robert ja hänen kolme ainaista seuralaistaan seisoivat innokkaassa keskustelussa. Mitähän heillä oli mielessä?
Se saatiin pian nähdä, he tahtoivat laskea veneen vesille ja lähteä sillä maihin. Henri koetti puhua heille järkeä, mutta hän puhui kuuroille korville.