Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on bola, ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan liikahtamaan.
Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen taskukello ketjuineen.
"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma… Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."
"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa, hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"
Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan, joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle", hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."
Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi, Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun kuoreen.
Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan, joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.
Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko Carrin koulun oppilailla parempi onni?
Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.
Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.