Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta rannalta alkoi suuri metsä, joka ulottui aina mereen asti!
Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot, samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa saaressa.
Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin viisikolmatta mailia.
Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.
Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa siihen ja loivat haudan umpeen.
Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.
Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä, ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.
Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä tulevan loppua.
Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa. Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen. Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki oli nähty ja ymmärretty.
Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen leirissä.