Nyt kaikki pojat alkoivat huutaa niin kovasti kuin jaksoivat, jotta
Paul tietäisi, että hänet oli huomattu.
"Mennään häntä vastaan!" ehdotti joku. Ja pian oli koko joukko menossa.
Paul tuli yhä lähemmäksi. Vielä hän näkyi kaukana vain pienenä mustana pilkkuna. Mutta koska hän oli nopsa luistelija, saattoi tuskin kestää enemmän kuin pari minuuttia ennen kuin hän saapuisi rantaan.
Mutta mitä tämä merkitsi? Eikö hän ollut yksin? Baxterin terävä silmä keksi pari tummaa pilkkua Paulin takana. Nyt saattoi Gordonkin nähdä ne.
Mitä ne olivat?
"Ovatkohan ne ihmisiä?" kysyi Baxter.
"Ei, pikemminkin näyttää siltä kuin ne olisivat joitakin eläimiä, jotka ovat aivan hänen kantapäillään", arveli Gordon.
Heti Robert lähti matkaan pyssy kädessä niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Muutamassa hetkessä hän oli kaukana edellä muista. Seuraavassa tuokiossa hän laukaisi, ja Paulin vainoojat, kaksi suurta karhua, kääntyivät pakoon.
Toverit vastaanottivat Paulin iloisella eläköönhuudolla. Paul kertoi, kuinka hän oli yhtä mittaa toitottanut huutotorveen kutsuakseen Robertia ja Crossia mutta yhtäkkiä hän huomasikin itse joutuneensa eksyksiin. "En olisi koskaan löytänyt kotiin, elleivät kanuunanlaukaukset ja sittemmin nuotio olisi johtaneet minua jäljille", hän sanoi. Kotimatkalla, hän kertoi edelleen oli kaksi karhua ruvennut ajamaan häntä takaa. Hänen oli silloin täytynyt luistella niin nopeaan kuin jaksoi, ja hän olikin koko ajan ollut hyvän matkaa karhuista edellä. Mutta jos hän vain kerrankin olisi kompastunut, ne olisivat varmaan saavuttaneet hänet, ja silloin olisi hän ollut hukassa.
Ensimmäisen kerran pojat näkivät nyt karhuja Carrin saaressa. Ne eivät suinkaan olleet sieltä kotoisin, vaan olivat luultavasti kulkeneet sinne jään yli tai ajautuneet maihin jäälohkareella. Siitä päättäen ei lähimpään saareen tai lähimpään mantereeseen olisi niinkään pitkä matka.