— Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,
John Mangles huomautti.
— Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, — mutta se tieto olisi omiaan helpottamaan etsiskelyä.
— Näin ollen, lady Helena sanoi, — tuo onneton oli tunkeutunut Paddy
O'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?
— Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. — Hän valmisti jotakin juonta irlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma toi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin haaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen. Päätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa yhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme saattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä. Myrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja hevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme Snowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä kimppuumme.
Ben Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen menneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava pahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin puolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai pelätä vähemmän kuin kavaltajaa.
Mutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei ollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken tämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John Mangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa. Hän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.
— Neiti Grant! hän huudahti. — Te itkette!
— Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.
— Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.
Hän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin Maryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen isänsä nimi nousi sydämestä huulille.