— Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. —
Puistahan ei ole puutetta.
— Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, — Snowy ei ole tavallinen joki, se on ylipääsemätön koski.
Tällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin luo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden paisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin oli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta antautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet pyörteet aukoivat kuiluun.
John Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.
— Mutta, hän lisäsi, — ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä. Se, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää nyt jälkeenpäin.
— Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.
— Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä Twofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi hevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.
— Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. — Puhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan halki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.
— Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi jatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne Duncanin miehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No niin, mitä käskette, mylord?
— Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, — on minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta siihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on Duncanin kapteeni eikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.