Tämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.
— Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, — ja se on ystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja etsittävä Britannian jälkiä sen länsirannikolta.
— Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.
— Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että onnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis etsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa Australiaa.
— Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.
— Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten haihduttaa Mary Grantin huolestumisen. — Mylord tahtoo varmaankin huomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian itärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko on näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. Britannian miehistön ei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen maanmiehiä.
— Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. — Minä olen samaa mieltä.
Itärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni
Grant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan
myöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.
— Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä Australian osassa, jota kohti Duncan nyt meitä vie? lady Helena kysyi.
— Eivät, rouva, Paganel vastasi, — rannikko on autio. Sieltä ei vie yhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos Britannia on murskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se olisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.
— Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant kysyi.