— Mutta me voimme auttaa…
— Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen täällä komentajana. Menkää, minä vaadin!
Kun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla äärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava esimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa seuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän luonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.
— Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan ruokasaliin.
— On, Paganel vastasi, — hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne puosun, joka näytelmässä Myrsky huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan häntä aluksessaan:
— Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia vaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!
Tällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan siitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa vioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti vastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta reitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon ahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten. Märssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki jonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.
Laiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma hevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja vastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä tukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää sellaista tuulta?
Tästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät laivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä suunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä aaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan. John Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti pysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät. Miehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin tarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta merta.
Loppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän päivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se päinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä sekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.