John ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien ihmisten puolesta. Duncan kallisteli hirvittävästi; se natisi liitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa. Kerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat matruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet riuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin jättiläisalbatrossit.
Duncan nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon mahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat katketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua, sen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet liitokset jättäisivät laineille vapaan tien.
John Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn myrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn jälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen, ennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin keulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.
Tämän kankaankappaleen varassa pakeni Duncan nyt tuulta huimaa vauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain päästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui aluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita myrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin suuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta välillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti merkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain. Sattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä; silloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä keulaan vastustamattomalla voimalla.
Tässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului 15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut paikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan ilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa, jota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti tunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.
Hänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt Duncan syöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään voinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa karille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen laskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana suoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin haaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa, jonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten täytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se oli mennyttä kalua.
John Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan kahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin kylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi lopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa Duncanin paiskautua maihin.
— Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.
— Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.
— Entä lady Helena ja neiti Grant?