— Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole mitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?
— Sanon, mylord.
Glenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista suuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat suurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset toverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti ilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle Robertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja suorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan loppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.
Kello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän, kostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan juovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti sitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan murtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin yli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka heitti ne takaisin niin korkealle.
— Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.
— Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.
— Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. — Ellei siellä ole Duncanille salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme hukassa.
— Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien yli.
— Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi niitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!
Myrskypurje kiidätti Duncania yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia. Pian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata hetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana huomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi Duncan ollut joltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?