John käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he haaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant kalpeni.
— John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, — minä koetan pelastaa vaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.
— Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille silmilleen.
Duncan oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli nousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi vettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon yli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat alusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään keinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten liukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?
John Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.
— Öljyä! hän huudahti. — Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!
Nämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka joskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka jää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja tekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi. Tuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren raivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä heittäneen aluksen perään.[5]
Hylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara teki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet kirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.
— Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.