Mutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut sitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin viittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa huomioon: missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi. Mutta niin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37. asteelta kuin miltä muulta tahansa.
Pitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin, ja siitä oli seurauksena: ellei Britannian jälkiä tavattaisi Kap Bernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin palata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia, mutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.
Se ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja saamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin lordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin kanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo nyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä eräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että haaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan isänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon kareihin.
— Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena toisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka vei heitä maihin. — Ei Herra meitä hylkää.
— Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, — kun ihmisiltä loppuvat keinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman kautta heille uusia teitä.
— Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.
Ranta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin pituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen luonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista aikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.
Jo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja Britannia oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.
Duncanin matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle rannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin kahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän luonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja. Onneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan solan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri oli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa karstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.
Glenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää rinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin Robert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä harjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että kaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat pitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen majurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.