Pian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen leviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava, viljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin alangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta vaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat kuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa — ei villin, vaan pysyväisen ahertajan — muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.
— Mylly! Robert huudahti.
Noin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.
— Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään kaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. — Siinä on vaatimaton, mutta hyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.
— Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.
— Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen jauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.
— Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.
Lähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan ihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty hedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien pensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä peltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella niityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista taimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin verran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä, suurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja hedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi ja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja talousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska asuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten siipiensä liikkuvaa varjoa.
Nyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän näköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti vieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen omiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva nainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä ympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein koskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen siirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt etsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään, he eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä jo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin: