— Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.
— Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen hänelle ojentamaan käteen.
— Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. — Nyt olen australialainen. Astukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin kotonanne!
Näin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja Mary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun uudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.
Laaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin ladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen. Kirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit, kymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia porsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka ääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon ja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.
Päivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja lampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja appelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti. Isäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva pöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut sopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita pidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän ateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun paikkaan.
— Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.
— Tekö? tämä vastasi kummastuneena.
— Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.
Sitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja palvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena tunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen puolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.