Siitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun. Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman metrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille syvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka erottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi tarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus karkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta ei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät onnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan. Jos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin kyllä menestyy.
Sellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti Dundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian rannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä antautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta kuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.
Koko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria käsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja kustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä säästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.
Paddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä apuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla. Hänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta mökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät vielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa hehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän oli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin voidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.
Tähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen vieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa päätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta luottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä hienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en kysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua Duncanista, sen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän jatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan pääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja Britannian haaksirikosta.
Irlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut yksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella. Mutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä hän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät olleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.
— Nyt, mylord, hän lisäsi, — sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te kysytte tätä minulta?
Silloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä, Duncanin matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin jäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni irlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut milloinkaan löytävänsä Britannian haaksirikkoisia.
Näiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin. Robert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John Mangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus valtasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka Duncan oli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa lausuttiin nämä sanat:
— Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on elossa, niin hän elää Australiassa.