AYRTON.
Hämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton. Glenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen taaksepäin:
— Kuka sanoo niin?
— Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän päässä.
— Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin
Glenarvan.
— Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, — minä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi Britannian haaksirikkoisista!
Tämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant, liikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady Helenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja riensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.
Tämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen kiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle. Muuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman voimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä skotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa ihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen, kasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta teki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät vielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka hän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä ja voittamaan ne.
Glenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.
Ayrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi kaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton vastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt kummassakin molemminpuolista liikutusta.