— Mutta kuinka? John Mangles kysyi.
— Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki pitkin 37. leveysastetta.
— Entä Duncan? Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.
— Duncan etsii meidät tai me Duncanin, kuinka sattuu. Jos matkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen. Jos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, Duncan tulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan mitään muistuttamista? Majurilla ehkä?
— Ei, MacNabbs vastasi, — jos Australian halki on mahdollista kulkea.
— Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, — että minä ehdottaisin lady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?
— Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.
— Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen kilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä päivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan Duncanin korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki marssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta, jos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä kuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole yrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa Victorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä, rautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi ajaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin matka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.
— Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki mahdolliset muistutukset.
— Australiassa ei ole petoeläimiä.