Annettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat osastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan; Glenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit, kaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen selkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: — Herran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti kepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat, akselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon irlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.
VICTORIAN MAAKUNTA.
Oli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella pallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä mantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä olikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko saavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella jo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka oli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen auringon helteessä.
Englantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään yhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi Seelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu suuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin. Kun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin karttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta. Englantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria maakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista, jokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä siirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät yhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien kulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän käsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet, niemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon nimessä vastalauseensa.
Tämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta Jacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin ranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet kulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.
Valtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi Etelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane; Victorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia, pääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja vihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita asuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu perustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin sanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta, on melkein tuntematon.
Onneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden, luoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle useita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli tekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni kolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja vihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin kärki.
Kap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä. Se oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan päivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan läntisimmässä kaupungissa.
Alkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten innosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti olevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on säästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä kuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä kilometriä.
Härät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen, mitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli sovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja varastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena. Ratsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan etääntyä siitä kauas.