— Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?
Glenarvan kysyi.
— Olin, herra, Toline vastasi, — mutta Raamatun Jumala suojeli minua.
— Matkustitko yksin?
— Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.
Onnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!
— Etkö tuntenut ketään muuta junassa?
— En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää heitä milloinkaan!
Toline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun hän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä sädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren hartauden.
Tämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti selitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia ja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita. Hänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa muistuttivat jo pikku pappia.
Mutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän oli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.
— Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. — Minä haluan nähdä jälleen omaiseni.