— Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.
— Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.
— Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.
— On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille, jota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä australialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.
Tällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti seuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen puhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti sopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä muutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn. Ayrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja jätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti aterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan esteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat lapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen, ja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.
Juttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi, ja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen elämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin yleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan naapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan. Australialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa tunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden Seelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian heimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa, Sydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin alkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku esineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet heimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä, lastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.
Näin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä Lachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen, jotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään omaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton sukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään ehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta kotiperhettään.
— Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni? lady Glenarvan kysyi häneltä.
— Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä osoittavan katseen.
— Ja miksi sinä kerran aiot?