"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole meteorikiviä."
Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.
Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.
"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.
"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."
"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.
Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.
Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena korviemme ympäri.
Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin. Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle, kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko hurjimusten menettely Nautiluksen väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan, tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle. Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme alas sen sisäosaan.