"Mutta, kapteeni…"
"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."
"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."
"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."
"Mutta näitä villejä on paljon!"
"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"
"Ainakin sadaksi."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle rannalle, ei Nautiluksen tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."
Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä herättää.
Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää. Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia — mutta niitä enää pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut minuunkin — milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja nukahdin levollisesti.