Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti. Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä ryömivistä muurahaisista.
Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia kuutiometrejä happea Nautiluksen ummehtuneisiin suojiin.
Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.
Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti 2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen, ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi Nautiluksen tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi, niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.
Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä Nautiluksen rungossa.
Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.
Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.
"Nyt lähdetään", hän sanoi.
"Ahaa!" huudahdin.
"Olen käskenyt avaamaan luukut."
"Entä villit?"