"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme — pyssymme?"
"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."
Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa Nautiluksesta.
Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme toimimaan.
Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla. Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle. Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla, ja pohja muuttui tasaiseksi.
Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja muita niveleläimiä.
Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.
Jalohelmisimpukalla, Meleagrina margaritiferalla, on kaksi melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin; kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina 15 sm. leveitä.
Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan. Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.
Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui ja osotti kädellään muuatta esinettä.