Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva tridacnain eli jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä. Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi tusinakaupalla sulattaa.
Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä! Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.
Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin Nautiluksen kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?
Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä. Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.
Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo — luulin hänen aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.
Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin kanssa.
Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen, tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.
Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden alla hänen jokaista liikettään?
Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.
Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.