Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.
Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.
Kello puoli 9 illalla olimme jälleen Nautiluksella. Siellä rupesin lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi sydäntä rinnassaan.
Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:
"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"
IV LUKU.
Punainen meri.
Tammikuun 29 päivänä katosi Ceylon näkyvistämme taivaanrannan taa; ja yli 3 peninkulman nopeudella tunnissa kulki Nautilus sitä ahdasta salmien muodostamaa sokkeloa pitkin, joka erottaa toisistaan Lakkadiivein ja Malediivein saariryhmät, sivuuttaen m.m. Kittar-saaren, jonka Vasco de Gama löysi v. 1409.
Olimme nyt kulkeneet lähes 3,000 peninkulmaa lähtöpaikastamme
Jaapanin meressä.
Seuraavana päivänä, tammikuun 30:ntenä, kun Nautilus jälleen kohosi merenpintaan, ei maata enää näkynyt millään taholla. Alus suuntasi kulkunsa pohjois-luoteeseen Maskatin lahtea kohti, joka erottaa Arapian Etu-Intian niemimaasta ja on Persian lahden suuna. Tämä lahti oli ilmeisesti umpisokkelo, josta ei päässyt muuanne kuin takaisin avoimelle merelle. Minnekä kapteeni Nemo meidät nyt veikään? Sitä en uteliaan kanadalaisen mielipahaksi osannut selittää.