"Me kuljemme sinne, mestari Land, minne kapteenin päähänpisto meidät johdattaa", vastasin hänelle.
"Tämä päähänpisto ei vie meitä kauvaskaan", hän sanoi. "Persian lahdella ei ole muuta kuin yksi aukko; jos menemme sen pohjukkaan, saamme niine hyvinemme kääntyä takaisin."
Neljän päivän aikana Nautilus purjehti Maskatin lahdessa eri korkeuksilla. Se näytti kulkevan umpimähkään ikäänkuin epäröiden tiestä, mutta poikkeamatta koskaan Kauriin kääntöpiirin yli.
Tältä lahdelta viimein lähtiessämme erotimme tuokion ajan Maskatin kaupungin, joka on Omanin maan tärkein paikka. Minä ihailin kaupungin omituista ulkomuotoa, se kun sijaitsee keskellä mustain kalliovuorten röykkiötä, joita vastaan sen valkeat talot ja linnoitukset terävästi kuvastuvat. Näin moskeijain kupukattoja, minareettien siroja kärkiä ja tuoreen vihantia puutarhapenkereitä. Mutta kaikki tämä katosi kuin harhanäky, kun Nautilus kohta taasen painui synkkien vesien helmaan.
Sitten se seurasi noin peninkulman etäisyydellä arapialaisten maakuntain Mahrahin ja Hadramautin vuorisia rantoja, joilla paikka paikoin kohoaa vanhojen linnoitusten raunioita. Helmikuun 5 p. saavuimme Adenin lahteen joka on sen suppilon kaula, jonka nieluna on Bab-el-Mandebin salmi ja jonka kautta Intian valtameren vedet vyöryvät Punaiseen mereen.
Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Adenin kaupungin. Sijaiten esiintyöntyvällä kallionkielekkeellä, joka on kapealla kannaksella yhtynyt mantereeseen, on se jonkinmoinen luoksepääsemätön Gibraltar, jonka englantilaiset ovat uudestaan linnoittaneet otettuaan sen valtaansa v. 1839. Näin vilaukselta tuon kaupungin kahdeksankulmaiset minareetit, joka arapialaisen historioitsijan Edrisin kertomuksen mukaan muinoin oli koko Arapian rannikon rikkain ja vilkasliikkeisin satamakaupunki.
Luulin varmasti että kapteeni Nemo tänne asti päästyään kääntyisi takaisin,[16] mutta erehdyin suureksi ihmeekseni.
Helmikuun 7 p. purjehdimme Bab-el-Mandebin salmen läpi, jonka arapialainen nimi merkitsee "Kyynelten portti". Ollen yli 3 peninkulmaa leveä on se vain vähän yli 5 peninkulmaa pitkä, joten Nautilus täyttä vauhtia kulkien läpäisi sen vajaassa tunnissa. Minä en kuitenkaan voinut nähdä mitään, en edes Perim-saartakaan, jonka englantilaiset ovat linnoittaneet Adenin etuvarustukseksi. Liiaksi paljon englantilaisia ja ranskalaisia höyrylaivoja, matkaten Suezin ja Bombayn, Kalkutan, Melbournen, Bourbonin ja Mauritius-saaren väliä, tulisi kulkemaan tällä kapealla reitillä, jotta Nautilus olisi uskaltanut näyttäytyä siellä. Siksipä se varovaisesti pysyttelikin pinnan alla.
Puolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.
Punainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama, jonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman joen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän haihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes kahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja sitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna sisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta vajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri vastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.